Joulusaarna aasin näkökulmasta (aasitrilogian toinen osa)

Jouluaaton saarna - Jeesus lunastaa aasin

Tekstinä Luuk. 2: 1-14

Vanha aasi Varma Vaitelias kertoo tarinansa tallissa tapahtuneesta ihmeestä.

Muistatko kuinka ensimmäisenä adventtina Jeesus ratsasti pienellä aasilla Jerusalemiin? Kun tuo pikkuaasi Viki Vikkelä palasi kotiinsa, se kertoi pihan vanhoille aaseille seikkailustaan kuninkaan ratsuna. Kaikki muut aasit kuuntelivat sitä ihmeissään.

Vanhin talon aaseista oli 40-vuotias Varma - lempinimeltään "Vaitelias". Joskus aasit elävät niinkin vanhoiksi.

Hän löntysteli hiljaisesti paikalle ja kysyi. "Kuulinko puhuttavan nöyrästä kuninkaasta - Daavidin pojasta, joka saa ihmeitä aikaan"

Vuosiin Vaitelias Varma ei ollut puhunut kenenkään kanssa. Siksi häntä sanottiinkin vaiteliaaksi. Mutta nyt hän jatkoi. "Minusta tuntuu, että minä olin silloin Betlehemissä siinä tallissa, jossa hän syntyi." "Se oli ihmeellinen yö. Totisesti Jumala on viisaudessaan ylittämätön, kun hän valitsee suuriin tehtäviin tavallisia ihmisiä ja vaatimattomia eläimiä."

Muut aasit pyysivät ja vaativat Vaiteliasta kertomaan Jeesuksen syntymästä. "Ehkä minä kerronkin", sanoi Vaitelias Varma - tosin hieman epäröiden.

Kun hän aikaisemmin oli kertonut siitä muille, hänelle naurettiin. Sen jälkeen hänen ei ole tehnyt mieli muistella ääneen sitä ihmeellistä yötä. Se oli salaisuus, jonka hän säilytti omassa mielessään kaikkeista kalleimpana aarteenaan. "Välillä tosin mietin, onko tuo kaikki todella tapahtunut."

"Niin. Siitä on jo hyvin kauan aikaa", aloitti Vaitelias Varma. "Kuuluin siihen aikaan vielä toiselle isännälle." "Se oli ankara ja julma isäntä. Ruoska tuntui heti lavoissani, jos vähänkin horjahdin raskaan kuorman alla. Vielä vuosienkin jälkeen minulla on selässäni ja nahassani jäljellä arpia muistutuksena iskuista ja kiusaamisesta.

"Toden totta" muut aasit sanoivat "Olemme ne kyllä huomanneet, mutta emme koskaan tohtineet kysyä". Vaitelias jatkoi: "Onneksi minun ei tarvitse enää sellaista kokea."

"Sinä päivänä olin tehnyt taas paljon töitä ja saanut monia, monia iskuja. Isäntä piiskasi yhä kovempiin suorituksiin. Tuona päivänä isännän katseessa oli samanlainen kiihko kuin silloin, kun veljeni oli kuollut taakkojensa alle, eikä enää koskaan noussut.

Minä en halunnut kokea samaa kohtaloa, vaan lähdin karkuun. Kuljettuani pitkän aikaa, löysin lopulta hiljaisen tallin majatalon läheltä, josta kukaan ei osaisi etsiä minua tai arvata kenelle kuulun. Talli oli lähes tyhjillään. Siellä oli ennestään vain yksi härkä.

Hiljaisesti kävin varjoon makuulle ja nukahdin saman tien väsyneenä suloiseen uneen.

Kahden tunnin kuluttua säpsähdin hereille. Kuulin ihmisten ääniä. Sen verran olin oppinut (Varma sanoi), että milloinkaan en nukkunut niin syvää unta, ettenkö olisi heti herännyt ihmisten ääniin. Se oli minulle aina vaaran merkki. Jos se kamala isäntä tulee minua jälleen lyömään, Varma sanoi.

Mutta äänet olivat toisenlaisia. Nyt oli kysymys jostakin muusta. Mies ja nuori nainen tulivat talliin lepäämään. Mies teki naiselle makuupaikan. Nainen piteli vatsaansa ja aina tasaisin väliajoin puri hammasta ja voihkaisi.

Vaitelias Varma: "Tiesi hyvin pian mistä on kysymys. Olin nähnyt monen aasin ja lampaan synnyttävän. Nyt näkisin ensimmäisen kerran ihmisen syntyvän." "Muuten siinä kaikki tapahtui samalla tavalla kuin meillä aaseilla ja muilla eläimillä, mutta ihmislapset eivät vain nouse heti jaloilleen. Makaavat viikkotolkulla paikallaan ja huutavat paljon enemmän."

Mutta äitinsä rinnoilla tämäkin lapsi pian rauhoittui. Lapsen vanhemmat olivat onnellisia ja huojentuneita. Heidän nimensä olivat Joosef ja Maria.

Jos tarina olisi tässä, siinä ei ehkä olisi mitään ihmeellistä, sanoi Varma Vaitelias. Mutta tuotapikaa etäältä alkoi kuulua lampaiden ääniä. Hengästyneet paimenet juoksivat pitkin kylää, kunnes joku heistä tuli tallin kohdalle, jossa olimme - hän vihelsi ja huusi ystävilleen: "Täällä! Tulkaa tänne!" Luulin ensin, että heiltä on lampaat karanneet, mutta he olivatkin etsimässä tuota pientä lasta.

Silmät suurina, ilmaan viittilöiden he selittivät nähneensä enkelijoukon. Ei siitä sekasortoisesta puheesta tainnut kukaan saada tolkkua. Mutta kun he tarpeeksi monta kertaa ja rauhassa selittivät, niin aasikin ymmärsi mistä on kysymys. - Enkeli oli heille ilmoittanut, että Kuningas on syntynyt. Paimenet polvistuivat lapsen edessä ja toisivat sanoja: Kristus kuningas, Daavidin poika.

Vaitelias Varma jäi miettimään paimenten puheita. Ei lapsi mikään kuningas voi olla. Mikä kuningas se sellainen on, joka syntyy tallissa? Yhtä vähän aasit syntyvät palatseissa. Nuo paimenet ovat valvoneet liikaa ja puhuvat omiaan. Ei heidän näkyjään voi uskoa. Tämä talli ei kerta kaikkiaan ole kuninkaan arvolle sopiva paikka.

Mutta pian talliin tuli lisää vieraita. Vaitelias hämmästyi. He olivat oikeita kuninkaita, siitä ei voinut olla epäilystäkään. Tuollaisia kuninkaat juuri ovat. Mutta mitä kuninkaat tekevät täällä? Tämä talli ei kerta kaikkiaan ole kuninkaan arvolle sopiva paikka. Mutta paimenten tavoin hekin kumartuivat lapsen edessä laskettuaan ensin kruunun päästään. Sitten he osoittivat Joosefille ja Marialle vuoroin taivaalta oudon kirkasta tähteä ja vuoroin lasta. Ennen lähtöään he antoivat lapselle kalliita lahjoja.

Jos kerran kuninkaat käyvät tätä lasta kumartamassa, ehkä paimenetkin puhuivat totta. Mutta minkälainen kuningas hän mahtaakaan olla?

Lopulta talli hiljentyi. Yö oli kylmä. Joosef ja Maria yrittivät suojata lastaan ja suojautua itse. He hakeutuivat talliin peremmälle, härän läheisyyteen ja taluttivat minutkin vierelleen - jotta minä saisin lämmittää kuningasta.

Yö oli kulunut pitkälle. Vanhemmat hoitivat lastaan ja minä mietin, mitä minulle tapahtuu ja minne menen - olinhan lähtenyt pakomatkalle. - Silloin kuulin sen äänen, jota olin kaikkein eniten pelännyt. Tuo ilkeä omistaja löysi minut. En tiedä miten, mutta siinä hän oli.

"Se, mitä sitten tapahtui, en unohda sitä koskaan." Kuin pyörremyrsky isäntä lähestyi minua keppi kädessään. Hän tarttui riimuuni ja kiskoi minut jaloilleni. Mutta silloin... silloin tuo lapsi alkoi itkeä. Hän itki niin kovaa, että kaikki keskeyttivät toimintansa.

Sitä kesti hetken aikaa. Kun lapsi oli rauhoittunut, isäntäni muisti jälleen mitä oli tekemässä. Hän alkoi väkisin vetämään minua tallista ulos ja iski minua lujasti kepillä. Jälleen Jeesus alkoi itkeä niin kovasti, että kaikki lopettivat toimintansa.

Jeesus itki ja itki eikä rauhoittunut enää ollenkaan. Kaikki olivat ihan ihmeissään. Hänen ei voi olla nälkä, hänet on juuri ruokittu, eikä kapaloakaan tarvitse vaihtaa, se tuntuu ihan kuivalta. Mutta itku ei lakkaa. Lapsi vain itkee.

Kun muut kauhistelivat Jeesuksen itkua, Vaitelias Varma tunsi jotakin sisimmässään. Hän kääntyi Jeesusta päin. Hän oli aivan varma siitä, että tuo lapsi itkee hänen itkuaan, hänen kipuaan, hänen surujaan ja pelkojaan. Jeesus itki kaikkea sitä pahaa, mitä Varmalle oli tehty. Kepiniskuja, kiusaamista, huonoa kohtelua. Tuo kuningas on kovin toisenlainen kuin kukaan muu kuningas. Hän on varmaankin sydänten kuningas ja lohduttaja.

Jeesus-lasta rauhoiteltiin. Kaikkea yritettiin tehdä itkun lopettamiseksi, mutta mikään ei auttanut. Vasta kun Joosef talutti minut Jeesuksen viereen, tuo itku lakkasi.

Joosef katsoi isäntääni ja antoi hänelle yhden kultarahan niistä lahjoista, joita tietäjät antoivat. Sen jälkeen en ole ilkeää isäntää nähnyt. Ja tiedättekö, minä kuljin heidän seurassaan aina Egyptiin asti. Paluumatkalla loukkasin jalkani. He joutuivat jättämään minut tänne ja täällä olen vanhentunut.

Kaikki aasit kuuntelivat henkeään haukkoen Varma Vaiteliasta. Lopulta Varma sanoi: Jos Jeesus kuningas on tullut kaupunkiin, niin tahtoisin totisesti nähdä hänet, sillä en tiedä ketään muuta ihmistä, joka on tehnyt minulle niin paljon hyvää. Pikkuaasi Viki Vikkelä sanoi, että hän haluaa tulla mukaan.

Mutta tapasivatko aasit vielä Jeesuksen - se on kokonaan toinen tarina. Ehkäpä kuulet tarinan siitä myöhemmin.