Jeesuksen seitsemän sanaa ristillä. Neitsyt Marian ajatuksia

Jeesuksen äiti, Maria, oli ristin juurella kun hänen poikansa kuoli. Maria kuuli ihmisten pilkan ja näki pojan kärsimyksen. Mitä hän ehkä ajatteli? Miltä hänestä mahtoi tuntua? Kaiken surun ja kaaoksen keskellä Maria ehkä ymmärsi, mikä oli hänen poikansa elämän tarkoitus. Eikä Marian tarvinnut enää pelätä.

 

"Isä anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät."

 

Siitä on jo jonkin aikaa, kun sinä Jeesus lähdit. Vasta nyt pystyn muistelemaan, millaista oli olla todistamassa kuolemaasi. Asiat etenivät kovin nopeasti. Minun on vaikea muistaa niistä päivistä oikein mitään. Kaikki on mielessä jotenkin usvaista ja hidasta, sumua. Mutta siinä me seisoimme naisten kanssa ristin juurella. Mukana oli ainakin sisareni ja Maria, Jaakobin ja Joosefin äiti, Magdalan Maria ja Salome. Minä en pystynyt katsomaan, miten sotilaat hakkasivat naulat käsiesi läpi. Kätkin kasvoni muta kuulin kaiken – lyönnit ja pilkan. Oman lapsen kärsimystä on kamala katsoa. Kuolla tuolla tavoin halveksituksi rikolliseksi leimattuna – väärin perustein... Mutta sinä vain pyysit, että Isäsi antaisi heille anteeksi. En ymmärtänyt sitä. Miksi väärintekijöiden pitäisi saada anteeksi lapseni tappo?

 

"Nainen, tämä on poikasi." "Tämä on äitisi!"

 

Rakkaimmalle opetuslapsellesi sinä annoit tehtäväksi pitää minusta huolta. Ja sen hän on tehnyt. Kiitos, että viimeisenä toiveenasi kannoit minusta huolta. Alkuun vähän epäilin hänen jaksamistaan käydä luonani, mutta hyvin hän on käynyt minua katsomassa. Ilman häntä olisin suojaton nainen. Ja kun hän on kanssani ja muistelemme sinua, se on vähän kuin saisin palan sinustakin takaisin.

 

"Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa."

 

Siellä oli paljon kansaa paikalla, moni pilkkasi sinua: "Muita hän on kyllä auttanut – auttakoon nyt itseään, jos hän kerran on Messias, Jumalan valittu", niin he sanoivat. Ja toinen niistä ristiinnaulituista pahantekijöistä herjasi sinua. Pelasta nyt itsesi ja meidät, hän pyysi. Mutta se toinen rikollinen ei ollutkaan niin paha. Hän moitti sitä toista ja kysyi: "Etkö sinä pelkää Jumalaa". Se fiksumpi myönsi, että he olivat tehneet väärin ja siksi oli ihan oikein, että heitä rangaistaan. Ja tämä fiksumpi ymmärsi, ettet sinä ollut tehnyt mitään pahaa. Hän pyysi,että sinä muistaisit häntä valtakunnassasi. Ja sinä lupasit, että hän saa olla kanssasi paratiisissa jo tänään. (Huokaus) Sellainen sinä olit: Kaikenmaailman rikolliset sinulle kelpasivat. Muistathan sinä sitten minuakin siellä valtakunnassasi … sitten kun minun aikani koittaa?

 

"Eeli, Eeli, lama sabaktani?"

 

Sitten sinä huusit ja ihmiset jatkoivat sinun pilkkaamistasi. Joku luuli, että huudat Eliaa. He nauroivat ja ivasivat: "Katsotaanpa nyt, tuleeko Elia ottamaan hänet alas". Minä en odottanut ihmettä, sitä että tulisit ristiltä elävänä alas. Rukoilin, että saisit kuolla nopeasti. "Minun on jano." Sinulla oli jano. Minun pienellä pojallani oli jano. Sotilaat antoivat sinulle jotakin juotavaa. Minä vain rukoilin, että tämä piina loppuisi pian. Jumala kuuli minua.

 

"Se on täytetty."

 

Ne sanat ovat kaikuneet korvissani: Se on täytetty. Tiesit tehtäväsi – ja pysyit siinä. Kyllähän minäkin tulin sinua välillä kotiin hakemaan. Ajattelin, että olit tullut hulluksi temppuinesi. Sellaistakin ihmiset puhuivat. Kärsin erilaisuudestasi ja toivoin, että sinulla olisi vähän helpompaa. Mutta sinä tosiaan torjuit minut. Sanoit, että sinun isäsi ja äitisi ja veljesi ja siskosi ovat ne, jotka tekevät taivaallisen Isäsi tahdon. Nyt ymmärrän, että sinun täytyi pysyä uskollisena tehtävällesi. Mutta silloin, kun sinä torjuit minut, sinä murskasit sydämeni. Kaikki se uhraus, aika ja vaivannäkö, mitä olin sinun eteesi tehnyt, se kaikki tuntui niin turhalta.

 

Sillä hetkellä, kun sinä sanoit: "Se on täytetty", sillä hetkellä näin edessäni vanhan Simeonin, joka oli odottanut syntymääsi, että saisi rauhassa kuolla. Muistin enkeli Gabrielin käynnin, muistin oman ylistyslauluni Herralle. Sinä et ollut tavallinen ihminen, et vaikka aika ajoin olin sitä toivonut. Kiitos Jumalalle, sinä pysyit uskollisena tehtävällesi.

 

"Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni."

 

Kun sinä kuolit, maa vavahteli, taivas pimeni ja temppelin esirippu repesi kahtia ylhäältä alas asti. Maa ja ilma ja kaikki näyttivät sen voiman, mikä sinussa oli ja sanoittivat samalla sitä hirvittävää tuskaa, mitä minä sisimmässäni koin. Kaiken sen surun ja kaaoksen keskellä tiesin yhtäkkiä mikä oli sinun elämäsi tarkoitus ja mikä oli oman elämäni tarkoitus. Minä en enää pelännyt. Mutta sadanpäällikkö ja monet muut pelkäsivät. Sadanpäällikkö sen sanoi ääneen: "Tämä mies oli todella Jumalan poika." Niin hän sanoi. Vasta nyt kun olet kuollut, vasta nyt olen saanut rauhan. Vasta nyt voin uskoa, että sinullakin on rauha – siellä sinun valtakunnassasi.